Päivälehti No 270 Torstaina 20 päivänä marraskuuta 1890. Salmista kirjoitetaan meille. Onko se oikein että isonjaon aikana jako-osakkaille ulosannetaan yhteisestä metsästä muita metsätarpeita kuin kaikkein tärkeimmät talontarpeet, ja onko samalla aikaa kaskeaminen siellä oikeutettu? Olen kuullut mainittavan ettei isonjaon aikana osakkaat saisi metsästä ottaa kuin kaikkein tärkeimmät puutarpeensa, niin kuin poltto ja aitapuut. Kun nyt kumminkin meillä tässä suhteessa eletään jotenkin päinvastoin, niin luulen minulla olevan syytä tehdä tämän kysymyksen. Täällä alkoi näet noin kolme vuotta tätä ennen isojakotyöt, jotka ovat sikäli edistyneet, että kyläkuntain rajat ovat jo määrätyt ja elämme siinä vahvassa toivossa, että nämä työt lopullisesti päättyvät vuoden, korkeintaan kahden kuluttua. Tämä aika ei nyt luullakseni ole niin kovin pitkä, että huoneenrakennukset joutuisivat niin tuiki rappiolle, että uusia välttämättömästi pitäisi rakentaa, tuskinpa monessa paikoin vanhoja korjatakaan. Kuitenkin on näinä vuosina metsistä otettu, en voi sanoa kuinka monia tuhansia saha- ja rakennushirsiä, joista toiset ovat rakentaneet itselleen mitä mitäkin huoneita, vaikka monella ei näytä olevan kiirettä niiden valmiiksi valmistamisesta, kun entisiä on kyllä. Toisilla taas on hirret vedetty pihaan läjiin, joissa ne vaikka mädätköön, kunhan ei vaan ole jätetty meidän metsiin seisomaan.  Luulen huomanneeni että hirsien ottoraivo oli viime talvena vielä suuremmasta voimasta kuin muina vuosina, ja minä suuresti pelkään, että tulevana talvena eletään samalla tavalla, sillä rahvas sanoo keskenään näin: ”Nyt pitää ottaa kun saa, jaosta ei tiedä kuin käy.” Ja tähän liittyy vielä eräs sangen tehokas syy. Kateus (joka näkyy erittäin voimakkaasti valtaavan kansaa täällä), että ehken naapuri jaosta saisi erään puun eli pari enemmän tahi paremman, niin en ole epäillyt vetää näitä näin julkisuuteen toivosta, että ehkä tuleva talvi tulisi meille vähemmän turmiontuottavaksi puheena olevassa suhteessa. Ja että ne, joilla valta on, velvoittaisivat meidät vilpittömästi vaariinottamaan niitä sääntöjä, mitkä tässä asiaan kuuluvat. Toinen suuri epäkohta täällä on kaskeaminen. Sitä harjoitetaan nyt jaon aikana yhtä laajassa määrässä, miltei enemmän kuin muilla ajoilla. Tosin on peltoviljelys monessa kylässä täällä jotenkin huonolla kannalla ja sen tähden muka pitää kaskia viljellä, jottei näitä hätyyttäisi. Minkä tähden asia on näin? Olemmeko kelvollisen peltomaan puutteessa? Pelloiksi sopivaa maata on kyllä, vaan ehkä meillä ei ole niittyjä, ettemme voi pitää karjaa ja emme siis saa voimaa pelloillemme? Ei sekään ole syynä. Päinvastoin on meidän kunnassa paljon ja hyviä niittyjä. Kun siis kaikki ehdot ovat näin suopeat, niin voisi toivoa maanviljelyksen täällä olevan hyvälläkin kannalla. Vaan ei, meidän ukot eivät rakasta tuota vaivaloista, raskasta maantyötä; paljon mukavampi on myydä heinät (meidän kunnasta myydään joka vuosi monta, monta tuhatta puutaa heiniä), antaa nuo lehmäkantturat purra pitkää olkea ja pidetään heiniä vain sen verran minkä rahtihevoset syövät. Sillä rahtia, sitä pitää nyt käydä, se on pääasia! Toivosta, että rahvas enemmän rupeaisi huolta pitämään maanviljelyksestään, kielsivät meidän hallitusmiehet heinän myynnin täältä (ja se olikin aivan oikein se kielto, sillä me olemmekin - lahjoitusmaitten lampuotia), vaan se oli kuin panna tupamme tuleen. Nyt huudettiin: Vääryyttä tehdään, kielletään elämästä, ym., mentiin valituskirjoilla hallitukseen ja saatiin todellakin, jos mieron puheessa totta lie, saatiin heinänmyyntilupa takaisin kuitenkin eri ehdoilla. ”Osakas”