Pastori  Matti J. Huhtinen:

Kirjoitus on julkaistu Savonmaa –lehdessä 1960-luvulla.

 Rajalla on rajan kirot. Usein on raja muodostunut paikaksi, jonka ylitys on ollut perin vaikeata. Ennen v 1917 olivat Suomen itärajan tämän ja tuonpuoleiset asujamet saaneet ilman suurempia muodollisuuksia käydä toistensa puolella.. Tosin Salmin Virtelässä ja Pöllän salmen rannalla, Lunkulan ja Mantsinsaaren välissä oli tulliasemat.

Kansa oli molemmin puolin rajaa etäaunukselaista pohjaa. Ei ollut harvinaista, että avioliittojakin oli solmittu rajantakaisten kanssa. Niinpä kerran kysäisin Dolgosen kosken rantatalossa eräältä rajan takaa tuodulta jo iäkkäältä miniältä miten hän oli viihtynyt Suomen puolella ja sain tietää, että kaikki oli sujunut hyvin. Mutta sitten tunnusti hän lopuksi ikävänsä sanoin:

 ”A, koti koivunen,  a kylä kynnäpäinen”

 - Kynnäpäs on saarnin toinen nimitys. Koivun lehdet ovat suloisen pehmeät, mutta saarnin raapivan karheat.

Niin, kellepä ei koti ja kotiseutu olisi kullan kallis! - Koko 1920- 1930 luvun oli raja railona edessä. Vain viranomaiset ja erikoisluvilla olevat uittomiehet saattoivat ylittää rajan jostakin määrätystä kohdasta. Tulliasemat olivatkin tulleet tarpeettomiksi. Rajavartiostot molemmin puolin olivat erittäin valppaita ja hyvin kouliintunutta väkeä estämään kaikki luvattomat rajanylitykset.

Kuitenkin rajan salaista ylitystä näytti silloin tällöin aina tapahtuvan, joka sekin on kaikkien eri valtioitten välistä vitsausta. Vakoilutoimintakin kukoistaa erikoisesti juuri rajaseuduilla. Tämä on luonnollista – missäpä muualla. Rajaseudulla elettäessä ei edes aina voi tietää kuka on vakooja. Rajavyöhykkeellä vaadittiin kyllä henkilöllisyystodistus, mutta eihän sellainen ollut mikään tae. Kerrottiin, että Salmissa kävi kerrankin kansatieteellinen tutkijaryhmä. He filmasivat erikoisesti rajaseudun kokkojuhlien viettotapoja. Aikansa filmattuaan he häipyivät pois. Myöhemmin saatiin tietää, että he olivatkin vakoilijoita jonkun vieraan vallan hyväksi!

Joskus rajan ylitys voi olla aivan vahingossakin tapahtuvaa. Niinpä kerran Miinalan kylän reipas kansakoulunopettaja, ylioppilas Niilo Hukkanen porhalsi polkupyörällään Manssilan rajapuomin ollessa ylhäällä suoraan venäläisen kasarmin pihaan Rajakonnun puolelle. Jonkun päivän tutkiskelun jälkeen pääsi hän pois, sillä erehdys oli aivan ilmeinen. (En malta olla mainitsematta, että kaikki Salmin keskustan miesopettajat kaatuivat sodissa; Niilo Hukkanen jäi haavoittuneena tankin alle).

Mutta autonkuljettaja Farin tapaus ei ollut sattuma. Hän oli apteekkarin autonkuljettaja ja milloin isäntänsä ei tarvinnut suurta Studebakeria, oli Fari sillä vuokra-autoilijana. Väliin teimme sillä jopa seurakuntanuorten retkiä. Fari oli kohtelias kuljettaja. Kun lauloimme virsiä tai hengellisiä lauluja, paljasti hän aina kunnioittavasti päänsä. Mutta perin oli suuri kummastuksemme, kun kuulimme tällaisen retkemme jälkeisenä päivänä, että Fari oli ajanut Studebakerin Rajaselässä, missä raja kulki karjalaisen kylän halki ja missä tyhjennetyt Aunuksen puoleiset talonpoikaistalot olivat rajassa kiinni, metsikköön ja auton siihen jätettyään itse loikannut yli rajan. Mistä syystä hän näin teki ja mitä hänelle myöhemmin tapahtui, on jäänyt kaikille salmilaisille arvoitukseksi.

Rajanylittäjähän oli maanviljelijä Ivan Bundakin, jonka nimi lie johdettavissa 1600.luvun salmilaisnimestä Bonde = talonpoika. Hän teki heinää kotiniityllään ja sitten hänet tavattiin ammuttuna. Selvittelyssä näyttivät rajantakaiset vanhaa karttaa, jonka mukaan Bundan heinäntekopaikka oli ollut naapurin puolta. Sillä selvä. Mutta Bundalta jäi paljon lapsia orvoiksi ja eräs heistä, Olga hoiteli meidän lapsiamme Saarijärvellä, jonne siirtolaisuus oli johdattanut perheemme ja myös Salmin lastenkodin aina Bundan orpoja lapsia myöten. Bundan leski ei ollut jaksanut pitää taloaan ja hänen kuoltuaan olivat kaikki lapset joutuneet lastenkotiin. Kovaksi muodostui Bundan ja hänen perheensä osa.

Merkillisimpiä rajaloikkareita oli herra Mikko Melkku. Hän oli hauskannäköinen vaaleaverikkö, sinisilmäinen kookas mies. Hän oli tullut Petroskoista eli Äänislinnasta, puhui hyvää suomea – opetettiinhan Gyllingin aikaisessa Itä-Karjalassa suomenkieltä sikäläisissä oppilaitoksissa. Melkku lienee käynyt jotain keskikoulua tai seminaaria Aunuksen puolella. Nyt kulki hän ristiin rastiin Suomen puoleista rajaseutua. Hän oli mukana kaikenlaisissa tilaisuuksissa, kansanjuhlissa ja pidoissa. Keräsipä hän myös ns. sanalippuja Suomalaiselle Kirjallisuusseuralle. Kultakin erikoiselta murresanalta sai maksun. Tätä työtä tekivät monet muutkin. Mikko Melkku lienee pyrkinyt myöskin kansakouluopettajaksi Salmiin, mutta eihän hänellä ollut tällaiseen virkaan muodollistakaan pätevyyttä. Ainakin kerran hän oli luonani pappilassani ja puhelimme syntyjä syviä. Hän sanoi avoimesti olevansa Jumalan kieltäjä ja saaneensa marksilaisen dialektisen opetuksen Petroskoissa. Kuitenkin hän puheli mielellään hengellisistä ja otti mielihyvin vastaan Raamatun. lupasi hän sitä lukeakin.

Mutta sitten tapahtui jotain paljastavaa ja äkkiä oli Mikko Melkku mennyt Karkun Metsäkylän ja Manssilan tai Rajaselän tienoilta sinne mistä oli tullutkin. Häntä ei keritty pidättämään.

Aunuksen luterilaiset olivat Pietarin hengellisen konsistorion alaisia. Ne pastorit, jotka lähetettiin olivat  balttilaispohjaisia. Myöskin oli Suomen rajaseudulla kiertävä pastori, joka piti jumalanpalveluksia Korpiselässä, Suojärvellä ja Salmissa. Jolloinkin näyttivät nämä kiertäneen myös Aunuksen puolen luterilaisten luona. Esimerkiksi kuuluisan kansatieteilijän professori Uuno Taavi Sireliuksen isä, David Sirelius, oli tällainen laajalla säteellä liikkuva paimen. Eipä ihme, että pojasta tuli kansatieteilijä.

Kun raja oli sulkeutunut v. 1917, olivat tämän hengellisen työn mahdollisuudet tyystin lopussa. Niinpä siis Oskari Huttunenkin tultuaan Suomeen antautui myöhemmin Liikemiesten Lähetysliiton palvelukseen ja tässä ominaisuudessa hän liikkui laajalti ympäri Suomea. Esimerkiksi Sortavalan lääninrovasti Oskari Kanervo antoi hänen työlleen erittäin suuren arvon. Noin kymmenenä vuonna kävi hän myös Salmissa ja asusti aina kotonani niin kuin muutkin matkapuhujat. Hänen julistuksestaan opin paljon. Hän oli etenkin Aunuksen puolella liikkumisensa aikana oppinut sen, ettei puheteksti saanut olla kansan parissa dogmaattinen, uskonopillinen. Parasta oli ottaa joku elävä ja havainnollinen kertomus tai kuvaus lähtökohdaksi. Hänen puheensa oli voimakasta evankeliumin julistusta ja suositteli hän minullekin Aku Rädyn kaltaista julistusta.

Puheessaan käytti Oskari Huttunen erittäin sopivasti myös salmilais – aunukselaisia sanoja tehdäkseen puheensa läheisemmäksi ja paremmin ymmärrettäväksi. Salmin kielessä on esim: nyt  = nygöi; jo = jöngöi; pojat menivät = pojat mentiin; onkimaan = ongittamaan. Sellaiset lainasanat kuin passipo = kiitos; doroga = tie, tulivat hyvin helposti puheen lomaan. Ei vahingossakaan sanonut länsimaisittain: hyvää päivää, vaan kansanomaisen suomalaisittain ja karjalaisittain: terveh!

Mutta eräänä kesäisenä kauniina oli Oskari Huttunen pappilassani hyvin ahdistuneena ja tuskaisella mielellä. Aikaisemmin oli hän useinkin puhunut, että hän haluaisi mennä julistamaan Jumalan sanaa Petroskoin puolelle Aunukseen. Nyt puhui hän kyynelsilmin avoimesti asiastaan minulle.   ”Minun mieleni palaa Aunukseen!”. Tämä oli tullut hänelle kuin pakkomielteeksi. Hän pyysi minua neuvomaan mistä hän pääsisi puikahtamaan parhaiten rajan yli toiselle puolelle.

Kyllähän sellaisia paikkoja olisi ollut kosolti; nukuinhan erään kerran kastematkalla sellaisessa talossa, jonka toinen puoli kuului Venäjän puolelle.  Kauhistuin hänen ehdotustaan. Minunko olisi rajaseudun pappina pitänyt olla neuvomassa rajan yli tietä? Tiesin myös rajalakien ankaruuden rajaloikkarien suhteen.

Kehotin häntä menemään Pitkärantaan Rajavartiostoon ja puhumaan asiansa rajavartioston päällikölle. Joka tapauksessa sain hänet lähtemään länteen päin.

Mutta ei kauaa tämän jälkeen kun luettiin lehdestä, että Suomen Liikemiesten Lähetystyön matkapuhuja oli juossut Suojärven Hattuvaaran kylässä yli rajan. Tämän koommin ei hänestä ole kuulunut mitään. Hänen omaisensa ovat kai tiedustelleet asiaa Petroskoista, mutta tiedustelujen tulokset ovat ainakin minulle jääneet tietämättömiksi.

Ja tähän lopetankin nämä kertomukset rajaloikkareista. Olisihan vielä kyllä ollut yhtä ja toista mainittavaa esim. etappiteistä – ja miehistä, mutta parempi lopettaa, sillä alkaa tulla ylen apea mieli kertojalle.   - Rajalla on rajan kirot.      Matti J. Huhtinen: