Jutun lopussa Nina muisteluksia karjalan kielellä!

Niina Peiponen, karjalainen kasvattaja 4.3.2005

  Äitini Niina elää Kuopiossa ja täyttää sata vuotta. Seuraavassa poimintoja hänen elämänkaarestaan lähinnä viime vuosisadan ensimmäisiltä vuosikymmeniltä. Ne perustuvat hänen äitinsä Juulian haastatteluun ja Niinan omiin muisteluihin.

Venäjänvallan aika Niina Peiponen, os. Louhimo(Lesojeff) syntyi olemassa olevien tietojen mukaan 4.7.1905 Impilahdella, siis himpun verran vajaa sata vuotta sitten. Tosin Uhtuakin saattaa olla mahdollinen syntymäpaikka. Niinan äiti, Juulia, oli Ivan Niikon ja hänen vaimonsa Jeudokia Niikon toiseksi vanhin tytär, joka valmistui Sortavalan seminaarista opettajaksi v 1901. Juulia meni naimisiin opettaja Pekka(Petri) Lesojeffin kanssa ja molemmat olivat opettajina muutamia vuosia Uhtualla. Varsinaiset uhtualaiset olivat suomenkielisiä ja – mielisiä, mutta virkakoneisto taas venäjänkielistä ja –mielistä. Tämä toi monenlaisia jännitteitä arkielämään. Opettajapariskunta pyrki parantamaan suomen kielen asemaa kaikin tavoin. Tämän vuoksi he joutuivat alituisen silmälläpidon alaiseksi. Petri valittiin edustamaan vienalaisten asioita Arkangelissa pidettyyn kokoukseen. Siellä ollessaan kokouksen puheenjohtaja oli antanut tiedon, että Petristä oli tullut vangitsemismääräys ja kehotti Petriä pakenemaan Suomeen ja kätkeytymään mahdollisimman syrjäiseen paikkaan. Se paikka oli lopulta Salmin kunnan Käsnäselän kylä, jossa he jatkoivat opettajan työtään (Juulian haastattelu, Helsingin yliopisto).

  Samaisesta haastattelusta löytyy myöskin tieto, että joulun aikaan 1906 kävivät piispa Kypriano ja rovasti Solntsew Sortavalasta Uhtualla. He piipahtivat myös koululla ja Juulia kertoo, että ilmapiiri vierailun aikana oli jotenkin tukala. Kypriano oli hyvin virallinen ja jopa tyly. Juulia arvelee syyksi mm. obrasan (ikonin) puuttumisen, mihin ei kuitenkaan sanallisesti viitattu. Mutta kun sitten 1-vuotias Niina risti silmänsä , sanoi piispa: ”Pikkuinenhan on todellinen oikeauskoinen”. Lesojeffit eivät kuitenkaan noudattaneet Juulian mukaan tätä uskontonsa muotoseikkaa( silmien ristimistä). Hän sanoi tämän johtuneen ”mahdollisesti luterilaisten tovereiden vaikutuksesta”. Niina on ollut koko ikänsä ortodoksi, mutta 1-vuotiaana silmien ristimisestä huolimatta kertoo, että pohtimista on uskonkin asioissa elämän varrella riittänyt. Kristillinen vakaumus on toki ollut luja, mutta tiettyihin muotoihin se ei ole juuttunut. Niinan isä kuoli jo nuorena 1911. ”Yönitkijäiset” ovat jääneet Niinan mieleen ja hautajaisjumalanpalvelus, jossa Juulia sai istua Niina ja nuorempi sisar Olga sylissään. Jaakko-veli oli vielä niin pieni, että hänet oli jätetty Marfa -tädin hoiviin koululle.

Petravaaran aika

  Isän kuolinvuonna 1911 Juulia haki opettajaksi Tohmajärven Petravaaraan, jossa koti oli sitten talvisodan loppuun asti. Niina muistelee lämpimin sanoin lapsuuttaan ja nuoruuttaan Petravaarassa. Koululla oli hehtaarin tontti, navetta, rehuvaja, liiteri, aitta ja ulkohuoneet. Viljeltiin juurikasveja ja perunaa, oli omenapuita, marjapensaita sekä heinämaa. Navetassa oli lehmä, lammas, kanat ja possu. Naapuri teki tarvittavat hevostyöt, jotka maksettiin omalla työllä. Syksyllä kerättiin, mansikat, mustikat, puolukat, lakat ja sienet. Eikä vain itselle, vaan koko suvulle ja ystävillekin. Villat ostettiin, kehrättiin ja neulottiin. Pellavaa kasvatettiin itse. Käytännössä elettiin lähes luontaistaloudessa. Aluksi ei ollut kauppaakaan ja kaksi kertaa vuodessa tehtiin suuret ostokset Sortavalassa ja tavarat haettiin Kaurilan asemalta naapurin hevosella. Koulu oli aina ”avoinna” kyläläisille. Asukkaiden posti tuli sinne ja koululla toimi pieni kunnan sivukirjasto. Siellä pidettiin opintokerhoiltoja, iltamia ja myös kuoroharjoituksia. Kesän huipentuma oli nuorisoseuran kesäjuhla, jossa kuoro esiintyi.

  Kreikkalaiskatolisuus näkyi Petravaarassa hyvin vähän. Pappi kävi Joensuusta käsin kerran vuodessa. Juulia opetti koulussa uskonnon sekä luterilaisille että ortodoksisille, risti välistä lapsetkin. ”Kirkossa kävimme harvoin, koska Tohmajärven kirkkoniemeen oli pitkä matka. Kesällä kävelimme, talvella saimme joskus naapurilta hevoskyydin” Kesä oli vilkasta aikaa kohokohtanaan sukulaisvierailut. Juulian ja sisarusten välit olivat läheiset ja kiinteät. Talvisin kulkivat kirjeet ja kesäisin tavattiin. Niin kauan kun mummo piti kotia Metsäkylässä, kokoontui suku heinäajaksi sinne. Mummon kuoleman jälkeen vierailupaikkana oli Kitilän koulu ja Tulolassa Klaudia-tädin koulu. Marja-aikaan oltiin Petravaarassa.

  Koolla oli parhaimmillaan Härkösen täti, setä, kuusi poikaa ja Jelena, Klaudia-täti, Mikkolan täti, setä ja kolme tyttöä, Juulia-äiti, minä (Niina), Olga, Jaakko ja Anni. Suku oli laulavaista väkeä, joten yhdessä ollessa aina laulettiin, ihan äänissä. Sekakuoro oli heti koossa ja laulettiin hengelliset, isänmaalliset kuin kansanlaulutkin. Myös urheilukilpailuja pidettiin. Niina muistaa kerran pidetyn runontekokilpailunkin äidin Leo-serkulta saamasta kynttilänjalasta. ” Onnistuin siinä touhussa saamaan viimeisen sijan.” Maila-serkun (Mikkola) muistia hän ihmettelee, sillä” 60 v myöhemmin hän muisti vielä kilpailijoiden runot ulkoa.”

Eri paikoissa oli tietysti omat tavat ja tekemiset. Niina kertoo, että

”Kitilässä (Härkösillä) oli aivan erilaista kuin muualla. Mm joka aamu klo 9.00 kokoontui talon väki, myös vieraat, saliin, jossa täti piti aamuhartauden. Klaudia –tädin luona retkeiltiin ja laulettiin paljon. Meillä (Petravaarassa)käytiin marjassa ja kalassa sekä urheiltiin. Mikkolassa ei suurella joukolla käyty koskaan. ”

Opintielle ja ammattiin

Suomi itsenäistyi ja kohta sen jälkeen, 17-vuotiaana, Niina lähti Impilahden kansanopistoon. Se oli sen ajan korkeakoulu, joka avasi uusia näköaloja. Johtaja Kaarlo Kuusamo oli innostava opettaja, joka sai Niinan kiinnostumaan historiasta ja musiikista. Johtajatar Hellä Pelkonen oli taas ” ihana opettaja, joka kertoi meille viehättävällä tavalla asioita, joita äidit eivät koskaan kertoneet. Hän erityisesti painotti, että meidän on arvostettava itseämme naisina ja korosti naisen merkitystä ylipäätänsä. Me jumaloimme häntä.” Seuraavana vuonna nuorempi sisar Olga (myöhemmin Pajarinen) tuli opistoon ja sisarukset hakivat sitten yhdessä Sortavalan seminaariin, jonne myös pääsivät. Nuorin Jaska-velikin oli Sortavalassa lyseossa ja asui Härkösten poikien kanssa Vakkosalmella. Seminaarivuosista Niina mainitsee: ”oli se aika melkoista huisketta – ja koirankujeita täynnä”.

  Niinan ensimmäinen opettajan paikka oli Salmin Räimälässä, jonne hän meni v 1928. Koulu oli entinen venäläinen koulu ja toimi vielä silloin vuokratiloissa. Koulu käsitti kaksi tupaa, toisen tuvan nurkassa iso pätsi, jossa päivät paloivat puut. Toinen oli kylmillään ja toimi porstuana ja käsityöluokkana. Pulpetteina olivat vanhat venäläiset pitkät, kapeat pöydät ja istuimina vanhat kevyet ristikkojalkaiset tuolit. Ikkunat olivat pikkaraiset eikä niitä voinut avata. Tuuletus tapahtui seinässä olevan pyöreän reiän kautta, joka suljettiin puutapilla. Yhtään ainoaa havaintovälinettä ei ollut, pieni taulu sentään seinällä sekä koroke opettajaa varten. Jyrkät portaat veivät opettajan asuntoon, vinttikamariin, jossa oli hella ja yksi ikkuna, josta ”tuutsalla” tuli lumi sisään. Ja kamalasti hiiriä.

  Näissä puitteissa alkoi opettajan ura. Koulu oli ns. supistettu koulu ja lukuvuosi oli pitkä, elokuun puolivälistä kesäkuun puoliväliin. Yksi mukava asia kuitenkin oli: pieni harmoni. ” Perustin heti sekakuoron, koska kylässä oli hyviä laulajia sekä miehiä että naisia.” Opintokerho toimi ja Tulemalla Niina kävi voimistelemassa, joten touhua riitti. Ulkonaisista puutteista huolimatta kuvaa Niina Räimälän vanhan koulun aikaa yhtenä elämänsä onnellisimmista. Ihmisten välittömyys, sydämellisyys, tavat, rakennukset, koko elämäntyyli viehättivät nuorta opettajatarta: ”aivan kuin olisin joutunut keskelle kalevalaista elämänpiiriä”. Vanhat ortodoksiset tavat tuottivat tosin jonkin verran ongelmia. Samoin murre alakoululaisten kanssa, jotka eivät vielä osanneet selvittää asioita suomeksi. Välitunnilla olivat mm ”panneet mattia”, jota opettaja luuli viattomaksi peliksi. Myöhemmin sitten selvisi, että jos sanoi ”perkele”, niin sanottiin, että pani ”matin”. Sen jälkeen sitten matin pano loppui pojilta ja tyttösiltä.

Räimälästä Niina siirtyi Metsäpirtin Vaskelan kouluun(1930-36), joka oli uusi kolmiopettajainen koulu. Niinasta tehtiin johtaja-opettaja. Vaskela oli ”iloisten ukkojen kylä” ja johtokunnan kokoukset olivat hauskoja. Niina kertoo, että kerran mm. kokous aloitettiin gramofonin soidessa valssilla, jota tanssivat Niina ja johtokunnan puheenjohtaja. ”Asiat hoituivat, vaikka niitä kokouksia ei tärkeydellä pilattu”. Työtä piisasi Vaskelassakin, koska kahtena iltana viikossa oli jatkokoulu, sitten opintokerho, naiskuoro, voimistelu- ja lotta-hommat. Joka kesä Niina oli saamassa myös uutta oppia. Hän kävi mm uskonto- ja musiikkipedagogiset kurssit Viipurissa ja voimistelunjohtajan kurssin Tanhuvaarassa. Niina valmisti voimistelujoukkueen Turun kansainvälisille voimistelujuhlille, samoin Helsinkiin ja Viipuriin maakuntajuhlille. Intoa ja voimia riitti! Erityisesti Vaskela oli kuuluisa Larin Paraskesta, jonka mökki oli lähellä koulua mäellä Laurilan talon vieressä. Hänet on myös haudattu Palkealan kirkon vieressä olevalle hautausmaalle, johon on pystytetty patsas ja reliefissä on Parasken rintakuva.

Sitten Räimälästä kirjoitettiin: ” Meillä on uusi komea koulu. Opettaja lähtöö. Menee naimisiin ja muuttaa pois. Tule sinä järilleh” Ja ”minähän menin”. Koulusta oli tullut 2- opettajainen ja toisena opettajana oli Impilahden Kokkoselästä kotoisin oleva Lyyli Ihatsu. Hänestä ja Niinasta tulikin sitten elinikäiset ystävät. Niinan mukaan Räimälä ei ollut ulkonaisesti paljonkaan muuttunut, joitakin uusia taloja tosin oli rakennettu. Henkinen muutos oli sen sijaan huomattava. ” Pojat olivat käyneet sotaväen, oppineet siellä uusia asioita, martat tehneet työtä naisten parissa, erilaisia neuvojia liikkui, suojeluskunta- ja lotta-työ toi uutta tietoa ja ilmettä. Myös työväenyhdistys oli perustettu. Yhteys muuhun maailmaan oli parantunut, kun posti- ja linja-autot pitivät yhteyttä muuhun Suomeen. Tulemalla oli keskikoulukin. Voimakas henkinen ja taloudellinen kehitys oli nähtävissä.

Perheen perustaminen ja sotavuodet

  Niina oli avioituessaan jo aikuinen nainen, 33- vuotias. Aviopuoliso Heikki Peiponen oli syntynyt Salmin Uuksussa 1903. Hän oli 10- lapsisen maanviljelijäperheen vanhin poika. Heikki oli valmistunut maatalousteknikoksi Mustialan maamiesopistosta 1929. Sen jälkeen hän toimi maatalousneuvojana eri paikoissa, mm Metsäpirtissä. Ilmeisesti siellä ollessaan hän tutustui Niinaan, joka kertoo:

”Olimme vihdoinkin päättäneet Heikin kanssa ”lyödä hynttyyt yhteen”. Asian pitkittymiseen oli syynä se, että olimme eri ammattikuntiin kuuluvia. Oli vaikeaa saada työpaikka kummallekin samalta paikkakunnalta.

  Vuonna 1938 Heikki sai sitten paikan Salmin kunnan tilanhoitajana Manssilassa. Koska minun työpaikkani oli taas uudestaan Räimälässä, katsoimme, ettei tuo 18 km matka ole enää esteenä perheen perustamiselle, kun kummallakin oli polkupyörä.”

  Niina ja Heikki vihittiin sitten Pitkärannan kirkossa juhannusaattona 1939. Koulusta oli silloin kesälomaa, joten pyöräilykin jäi vähemmälle. Manssilan kyläläiset olivat sydämellisiä ja vieraanvaraisia ihmisiä, joihin nuoripari tutustui. Rajavartiosto ja kasarmit antoivat turvallisuuden tuntua. ” Oli lämmin ja kaunis kesä, Laatokan rannassa kävimme uimassa, katselimme nuotan vetoa, söimme rantakalaa ja aika kului kuin siivillä”

  Syksyn lähestyessä idylli alkoi murtua ja rajan läheisyys painaa. Venäjän puoleisen Rajakonnun kylä hävisi näkyvistä, kun venäläiset olivat pystyttäneet korpikuusista korkean aidan kylän suojaksi. Kohta alkoikin yleinen liikekannallepano. Miehet kutsuttiin yksiköihin, koulut suljettiin, lapsiperheitä kehotettiin hakeutumaan kauemmaksi rajan pinnasta jne. Niina siirsi osan tavaroista Räimälään. Lähinnä kirjat, suusta ladattava haulikko, Tserbakovin öljymaalaus ”Galjotta Laatokalla”, karhun talja jne. Tosin ensimmäisen kodin kaikki tavarat sitten myöhemmin tuhoutuivat sekä Manssilassa että Räimälässä lukuun ottamatta toista polkupyörää, jolle olikin taas käyttöä.

  Niina sai komennuksen Tulemaan lotta-töihin eikä nuoripari ennen talvisodan syttymistä enää tavannut. Sodan alku oli kaaosta ja väkeä alkoi tulvia teitä pitkin Tulemalle loppumattomana jonona. ”Kenttäkeittiöstä jaoimme ruokaa, teetä, leipää, lapsille nimilappuja kaulaan.” Osallistuipa Niina kertomansa mukaan lähtöhötäkässä avustajana synnytykseenkin. Lääkäri oli vannottanut: ”pyörtyä et saa”. Oma vuorokin nousta kuorma-autoon tuli ja polkupyörä pääsi myös mukaan.

Uuksulla junan lähtöä odotellessa Niina sai tiedon, että Heikin komppania on jossakin lähistöllä. Hän otti pyörän junasta ja lähti etsimään komppaniaa. Se löytyikin ja oli marssimassa Suomea kohti. Pyörä otettiin rekeen ja Niina marssi Heikin rinnalla Kelivaaraan saakka. Siellä komppanian päällikkö oli saanut käskyn kääntyä takaisin rajaa kohti ja Niina puolestaan käskyn jatkaa matkaa länteen päin. Vakavaa ja sanatonta oli taivaltaminen ollut. Hyvästelyn jälkeen sitten Niina jatkoi polkupyörällä Pitkärantaan, Koirinojaan ja Kitilään. Sieltä Härkösen täti ja setä olivat lähteneet, joten matka jatkui pyörällä Impilahdelle saakka.

  Sitten varsinaisina evakkopaikkoina olivat mm. Saarijärvi, Vehmersalmi, Leppävirta ja Huittinen, jossa syntyi perheen esikoinen Matti 1941. Vuodet aina sodan loppumiseen saakka olivat raskaita, mutta myös selviytymisen ihmeitä, kuten niin monille muille nuo ajat kokeneille.

Sotien jälkeinen aika

  Erinäisten vaiheiden jälkeen perhe muutti Liperin Viinijärvelle 1943. Niina sai sieltä paikan ja kun sota loppui pääsi Heikki-puoliso työhön muutaman kymmenen kilometrin päähän Joensuuhun. Työmatkan hän teki päivittäin junalla. Elämä oli tiukkaa siihen aikaan ja asunto-olot nykyajan mittapuun mukaan ankeat. Nuorimmainen Pekka syntyi ortodoksisen pappilan yläkerrassa 1946.Ruokapuoli oli kuitenkin hyvässä mallissa, kun virkamiesperheellä oli oma lehmä. Tosin oman maan ja laitumen puuttuminen vaati järjestelyjä. Vaatteita tehtiin vanhemmalle pojalle armeijan manttelista ja Pekka sai housut sukanvarsista. ”Olimme hurjan onnellisia, kun saimme olla yhdessä ja perheellä oli yhteinen koti.”

Vuonna 1951 perhe muutti sitten Joensuuhun, jossa Niina oli aluksi Sulkulahden kansakoulussa opettajana, sittemmin Kettuvaaran koululla ja Joensuun keskuskoulussa. Yleinen taloudellinen tilanne alkoi elpyä ja olot vakiintua. Perhe sai tilavamman asunnon, työpaikat olivat lähellä ja rakennettiinpa ”kesämökkikin” Viinijärvelle. Pojat kävivät koulua ja elämä sujui.

  ” Sitä onnea ei kuitenkaan kauan kestänyt. Syyskuussa 1958 kuoli Heikki yllättäen sydänkohtaukseen, vain 55-vuotiaana”. Niinalle isku oli kova ja toipuminen puolison menetyksestä kesti kauan aikaa. Elämä kuitenkin jatkui ja yksinhuoltajana hän sitten koulutti poikansa ja jatkoi työtään eläkkeelle jäämiseensä saakka 1966. Sen jälkeen hän on lyhyttä Nurmoon poikkeamista lukuun ottamatta asunut Kuopiossa omassa asunnossa lähellä vanhinta poikaansa Mattia. Viimeiset vuodet Niina on asunut Kuopiossa Lepolan palvelukeskuksessa. Ja nyt sitten helmikuusta 2005 alkaen Tammenkodin hoitokodissa lähellä Puijonlaaksoa.

Niinasta ihmisenä Niina on luonteeltaan sovitteleva ja sopuisa, elämäntavoiltaan vaatimaton. Herkkyyttäkin on löytynyt aina ahdistukseen ja masennukseen saakka, mutta toisaalta sitten sitkeyttä ja peräänantamattomuutta. Ei ole taittunut vaikka välillä on taipuillutkin. Myös huumorintaju on auttanut elämän tuoksinoissa. Fyysisestä kunnostaan Niina on huolehtinut aina ja vielä 90 ikävuoden korvilla hän kuntoili mm. Puijon rinteen portaita pitkin. Eläkeajan harrastuksista tärkeimpiä ovat olleet lukeminen, kuntoilu ja erilaiset kulttuuririennot. Kuopion Salmiseurassa hän toimi vuosia hyvin aktiivisesti. Kävi pakisemassa muistelujaan, joita myös kirjoitti ja teki niistä ”salminnoksia”.

Kuoroja hän on perustanut ja johtanut koko ikänsä ja vielä lepolassakin muutama vuosi sitten harmonista löytyivät sävelet. Piirakoitten, myös keitinpiiraiden, teon hän on hallinnut. Samoin sultsinat valmistuivat uudemmassakin keittiössä. Ja joutenoloon tottumattomana häneltä on syntynyt ”pehmeitä paketteja ” vuosien varrella lukemattomia lapsille ja lapsenlapsille. Niina on ollut aina perhekeskeinen ja sukurakas. Viime vuosina voimien vähentymisen myötä yhteydet ovat harventuneet. Ikätovereita ei ole, mutta pitkää ja monivaiheista elämäänsä hän edelleen muistelee. - Pekka Peiponen

Seuraavassa on Niinan paginaa Räimälästä:

Muisteluksii Salmin Räimäläs vuozinnu 1928-30

Lapsien opastajakse valmistuttuu sain ruadopaikan Salmin Räimälän koulul. Ahvenen Gauroi tuli ottamah selviä uuves tulokkahas. Häi kattšoo minuu kodvan da sid kyzyy: ” Omago olet vai ruottšigo olet?” Vie Gauroi tahtoi nähtä todistehen: ”Näytäs, onko ristirihmu kaglas!” Ozutin hänelleh ristan dai Gauroi sih tyydyi. Toinegi elintärgeh kyzymys Gauroil vie oli: ” Uuvven vai vanhan ajanlaskun mugahko pyhät piet?” Tietysti uuvven”, sih vastain.

”Vai minä katšo taivahasgi vie toruan vanhan ajanlaskun puoles”, sanoi Gauroi da ńapahutti näppilöi dielon vahvistuksekse.

Huondeksel aigazeh satuin samah aigah skolah menevien lapsien ker. Matku kulgi tšasounan siiritši. Klaudi tegi tiettäväkse ylen tärgehen dielon. Feda egläi ei ristinnyh silmii tšasounan siiritši astujes. Se oli opastajal uuzi interestoi dielo. Juohatin lapsil kilbua, kudai enzimmäsekse ennättäy skolan pihah. Pyrähtimmökseh kaikin juoksemah na niken ei tšasounan kohtas mustannuh silmii ristie. Gauroin ńeveskän Oksenjan ruadoloih kuului skolan perttilöin pesendy. ” Konsubo tulen perttilöi pezemäh?” häi kyzyi opastajal. ” Tule perjantaina”, vastain minä. Perjantai oli vakkinane sana Oksenjal. Häi kogo matkan kodih mennes joga askehel iäneh budbetti – perjantai, perjantai,..- A gu godiveriäs piälitsi hyppäi – dai sana unohtui. Häi seitšas kiändyy järilleh kyzymäh uuvvestah sidä päiviä. ” Kudamannubo päivänny perttilöi pezemäh tulen?” häi kyzyy. Jo minulgi juohtui mieleh karjalane sana. ” Tule piãtentsãn”, sanoin. ”piãtentsãn, piãtentsãn, ilahtui Oksenju. Sen nimen häi tunsi hyvin. Gu sit erähän kerran keitin Oksenjal koufin perttilöin pezendän jällel da häi tuli koufil pikkarazen tyttözen ker. Kodvasen olduu koufii juuvves piäzi tyttözel pieru. ”Älä hengitä!” kirgai Oksenju tyttözel.

Välitunnil tuldih tyttözet kielittämäh opettajal: ”Brihatšut vai kulakoil meidy perretäh.” Menin pihal da kogo joukon ker keräimmö kai roskat pihas da veimmö liiderih. Sanoin kaikil tiukkaseh: ”Ei yhtään kalikkaa saa liiteristä ottaa”. Ei mennyh gu kodvane ku tuase tyttözet tuldih sanomah, sto brihatšut vai ielleh kulakoil perretäh. Selgihhäi se sid meile kaikil, sto kulakku on sama gu nyrkki – eihäi sidä voi liiderih panna. Uuzi griesu tuli sid mat̀inpanos. Moni tyttöne kielitti brihattšuzien mat̀inpanos. Duumaitsin sto se on mitahto igru, enhäi ollu ni miksenäh. Sid tuli Anni äijäl pahas mieles sanomah: ”Nygöi katšo jo tyttözetgi mattii pannah.” Minägi jo sit hädävyin. Vai gu minul selgeni, mi se mat̀inpano on, terväseh igruindu loppih.

Mondu kerdua oli aiga vaigiedu ellendiä lapsien paginua. Opastaigi joudui opastelemah. Erähäl tunnil lapset luveteltih midä kazviloi hyö ollah lähäl kodipihua nähty. Kapustua kasvatettih mones kois. Rötkiä da morkouhkua kasvatettih vähembän vai kartohkua oli joga taloin dai mökkizen pellos. Juablokku- da räbinpuuloi oli monis pihois. Smorodinmarjua oldih lapset kerätty piendarehil lähäl kodii. Oli sid minul opastelemistu, sto olisin lapsien paginua parembin ellendännyh.

Niina Peiposen muisteluista kirjoittanut Pekka Peiponen