NÄKEMIIN RAKAS KOTI

 

 

On kaunis kesäilta. Auringon säteet kultaavat Laatokan pintaan kuvastuvat pilvet

hohtavan värikkäiksi. Värit leikkivät tyynessä pinnassa hiljaisin liikkein kuin Luojan

suuri käsi niitä liikuttelisi. On kevät, Karjalan kevät.

 

Tuon näyn edessä unohdan kaiken ympäriltäni ja vaivun luonnon lumoihin. Äkkiä

kuului taas, tuo kauhea jyrähdys, toinen ja kolmas. Vavahdan ja muistan missä olin.

Olin tällä paikalla ja kotonani viimeistä iltaa. Huomenna lähtisimme pois jonnekin,

kohti tuntematonta tulevaisuutta. Sydän uhkasi katkeroitua edessä olevaa ajatellessani.

 

Kaukainen meteli vaikenee. Tyyntä myrskyn edellä, ajattelin. En voinut mennä tupaan,

jossa olin ensiaskeleeni ottanut. Tiesin isäni istuvan siellä keinutuolissaan ilmeettömin

kasvoin. Itkusilmin pakkasi äitini viimeisiä tavaroitaan. Siellä oli tuskaa ja ahdistusta

kuten omassa sydämessänikin.

 

Lähdin astelemaan tuttua karjapolkua pitkin. Tulin kotini läheisyydessä olevalle

korkealle mäelle. Siinä olivat rakkaat lapsuuden leikkipaikat. Tuossa on tasainen

kallioselänne, jonka kumajavalla laella olimme piirileikkejä pyörähdelleet. Katselin

alapuolella olevaa kylää. Miten hiljaiselta ja autiolta se näyttikään. Tuntui kuin

kuoleman viikatemies olisi siellä liikkunut.

 

Mieleni teki itkeä mutta en voinut. Hämärä kietoi kaiken ihmeelliseen utuunsa. Paluu-

polun varrella kasvoi tuoksuva kukka, suuri ja kaunis. En tiennyt mikä se oli, nyt sen

tiedän: se oli Karjalan kukka. Tuo kukka oli kuin vertaus Karjalasta, joka kukoisti

tietämättään  mitä oli, mutta tiesi sitten kun vieras tuli ja taittoi sen.

 

Tuo kukka oli minulle rakas. Kätkin sen mukaani. Se on minulle muistojen kukka,

joka kertoo tuleville polvillekin heimosta, joka paljon kärsi ja joka antoi kalleimmat

lunnaat isänmaansa ja synnyinseutunsa  edestä.. Se kukka ei lakastu niin kauan kuin

kuulee Karjalan laulujen helähtävän, niin kauan kuin kuulee murresointuja lastensa huulilta.

 

Seuraava aamu valkeni kirkkaana ja kauniina. Linnut liversivät pihakoivuissa. Ne

lauloivat jäähyväisiä meille. Silittelin rapulla istuvaa kissaa ja puhuin sydämeni täytty-

myksestä: ”Sinä Mirri saat olla onnellinen kun voit jäädä kotia vartioimaan ja viettä-

mään vanhuudenpäiviäsi  täällä ja kuolla täällä.”

 

Astelin rantaan. Tavaralastissa olevat moottori-veneet odottivat siellä, ja irtautuivat

kotilaiturista. Mieltäni painoi kummasti. Näkisinkö kotini viimeisen kerran?  Mutta en,

vielä kerran sen näen silloin kun sieluni linnun lailla kohoaa korkeuteen. Silloin sen näen.

 

Nyt kiitän Jumalaa, että Hän on antanut minulle muistojen kodin, kauniin Karjalan.

Vasta nyt käsitän, että elämä Jumalalle on myös elämää isänmaalle ja kodille.

 

Kuin unessa kuiskaan; Näkemiin rakas kotini.

 

 

Anju Karjalainen

 

Lähde:  Nuori Karjala lehti